11.3.2017

Attachment issues - luopumisen tuska

Onko ruudun sillä puolella ketään, joka kiintyy materiaan tai asioihin sellaisina, kuin ne on tällä hetkellä? Vaikka se kiintyminen olisi joskus huonompi juttu kuin muutos uuteen?

Minä olen aina ollut herkkä kiintymään tavaroihin ja esimerkiksi isot muutokset ovat ahdistaneet useaan otteeseen niin humoristisessa mielessä kuin ihan tosissaankin. Joskus itseä huvittaa se, ettei voi jotain rikkinäistä heittää pois, koska siihen asiaan on tullut muka joku tunneside, joka rikkoontuu mikäli heitän käyttökelvottoman esineen pois. Älytöntä!

Lapsuudestani muistan, kuinka kävimme äitini kanssa usein kävellen eräässä kaupassa täällä Seinäjoella, kaupan nimi oli Citymestari. Jossain vaiheessa kaupan nimi muutettiin (se liittyi muistaakseni silloin Keskoon, jonka jälkeen siitä tuli K-Market) ja minä reppana itkin äitilleni sitä, etten halua kaupan nimen muuttuvan. Miksi 5-vuotiaalle oli niin tärkeää, että kaupan nimi pysyy samana, sitä en tiedä. Tai jos asuinalueelle ruvettiin rakentamaan esimerkiksi uutta kerrostaloa, niin maiseman muuttuminen tuntui pelottavalta, kun "haluan sen vanhan maiseman takaisin". Hulluja juttuja, mutta itselleni ihan todellisia. :)

Jos mietimme asiaa siltä kantilta, että milloin muutoksen vastustamisesta voi olla haittaa, niin esimerkiksi, kun hotellialalla ollessani stressasin jatkuvasti työtuntien vähyydestä, sitä myöten totta kai myös tulojen pienuudesta ja kun lopulta tein asialle jotain, eli lähdin opiskelemaan ja sitä kautta pyrin toiselle alalle, olikin se muutos yhtäkkiä pelottava ja sitä viimeistä hyppäystä vanhalta alalta pois odotan edelleen. Olin kuitenkin niin työpaikkaorientoitunut, että sieltä lähteminen oli/on äärimmäisen vaikeaa, vaikka muutos toi minulle ainoastaan hyvää (päivätyön, vakipaikan, säännöllisen palkan jne).

Ihmismieli on kummallinen, sitä ei käy kiistäminen. Olen tainnut ennenkin sanoa, että minulle tulee pari kertaa vuodessa sellainen pyrähdys, että heitän kaiken käyttökelvottoman pois ja myyn itselleni tarpeettomia asioita oikein urakalla. Osaan kyllä hyödyntää tuon pyrähdyksen itsessäni... Harmi, ettei voi olla niin rationaalisesti ajatteleva ihan läpi vuoden. Toisaalta olen myös sitä mieltä, että ihan kaikkea ei tarvitsekaan hävittää. Jos vanha konserttilippu tuo hyvän mielen muistotulvahduksen aina lippua katsellessa, niin miksi sitä ei voisi aarteenaan säilyttää. Jos lippuja alkaa olla nurkissa kymmeniä, niin onko se sitten enää aarteen vaalimista, vai jo ennemmin hamstraamista? Missä menee keräilyn ja hamstraamisen raja, vai onko se sama asia mutta vain termeillä leikkimistä? Itse myönnän olevani ainakin tuon häilyvän rajan välimaastossa monenkin artikkelin suhteen.

Kaverini oli jakanut Facebookissa linkin OCD-testiin, ja leikkimielellä tein sen. Ruudulle tuli aina kolme kuviota, joista yksi erosi kahdesta muusta jollain tavalla ja piti aina klikata sitä kuvaa, joka poikkesi muista. Ero saattoi olla värisävyssä, kuvion asennossa tms., mutta melko pienestä erosta oli joka kerta kyse. En ollut hirveän yllättynyt, että sain tuollaisessa testissä täydet pisteet, koska olen eroavaisuusasioissa ajoittain melkoinen pilkkunatsi. En tarkoita, että tuollaiset testit olisivat oikeasti todenperäisiä, tai että niiden perusteella nyt voisi itselle diagnoosia antaa. Minä kyllä tunnistin itseni kuvauksesta, joka testituloksessa luki. Pikkutarkka jopa ärsyttävyyteen saakka, tosin tämäkin valikoiduissa asioissa. Pystyn aivan hyvin elämään kahden koiran ja niiden tuottaman sotkun kanssa, mutta auta armias, mikäli astiakaapissa on mukissa korva väärään suuntaan. Mihin väärään suuntaan? No, eri suuntaan kuin muilla mukeilla. Töissä pystyn elämään asian kanssa, siellä lätkin mukit astiakaappiin miten päin vain, koska tiedostan, että jos lähden siihen kelkkaan, että asettelen astiat kaappiin, saan tehdä sitä aina ja ikuisesti.

Uskon, että tuolla pikkutarkkuudella on jotain tekemistä myös muutosvastarinnan kanssa. Tiedostan muutokset kenties muita helpommin ja noteeraan sellaisetkin asiat, joita muut eivät välttämättä huomaisi.

Yhtä kaikki, arvatkaas mistä tämä ajatusrumba sai alkunsa?

20170218_093144

Kengistä. Vanhoista, kuluneista ja erittäin likaisista kengistä. Kymmenen vuotta minua palvelleet talvikengät tulivat tänä talvena tiensä päähän. Viimeiset viisi vuotta aina kevään koittaessa olen ajatellut, että ensi syksynä täytyy sitten ostaa uudet talvikengät, mutta syksyn ja talven tullessa on tämä pari aina kaavittu kaapista esiin. Nyt totesin, että pohjat ovat niin ohuet, että kivet tuntuvat hyvinkin ilkeästi jalkapohjaan ja että nyt nämä lähtee. Sitten tulikin se tuttu tunne, että "en raaski luopua". Voi pyhä ihme, risa ja paskainen kenkäpari ja minä en voi heittää sitä roskiin. Pari viikkoa keräsin itseäni ja sitten kiikutin ne piharoskikseen ja sitten ovat jo lähteneet kaatopaikkaa kohti. Olin jopa niin törkeä, että tunsin ylpeyttä siitä, että sain luovuttua näistä. :D Outo minä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

- Kommentit
* Positiiviset ja negatiiviset
* Kysymykset

- Blogin kehittämiseen vinkkejä
* Luettavuus, kieli, tagit, kuvat etc.

- Postausideat
* Mistä Sinä toivoisit minun kirjoittavan?


Kiitos! :)